Tiedän juoksijoista, jotka eivät harjoita koiriensa kanssa. Heidän syyt yllättävät minut – liian kuuma, liian kylmä, koiran ei voi pysyä, koiran vetää. Minulle näissä tekosyissä on jotain kauheasti vikaa. Koirat viitataan juoksemaan.
Mitä tulee minuun, kieltäydyn jättämästä Mutt -ässääni taakse, vaikka se merkitsisi kävelyä.
Ace on pitkä, lyhyt laboratoriosekoitus. Hän on enimmäkseen noutaja, mutta hänellä on laiha kehys, jossa on näkyviä lihaksia, kuten Vizsla tai Weimaraner. Hän hidastuu ja tekee parhaansa ollakseen vetämättä hitaampia päiviä. Hänen hitaina päivinä (ne ovat harvinaisia) tai jos hän kuumenee liian kuumenee, vähennä myös juoksunopeutta. Loppujen lopuksi, jos se ei olisi ässä, olen ehkä lopettanut juoksemisen kauan sitten.
Koska omistan koiran juoksemisen ja koiran kävelyyrityksen Solana Beachillä, juoksen niin tyypillisesti on helppo unohtaa, miksi aloitin koiran juoksemisen.
Juokseminen on jotain, jota voin kutsua omaksi. Se on jotain vain koirilleni ja minulle. Kultaseni ei juokse. Perheenjäseneni eivät juokse. Kaupungin kaverini eivät juokse. Mutta koirat? He ovat aina innokkaita juoksemiseen.
Sain idean kouluttaa täyteen maratoniin tammikuussa 2007. Tämä oli ennen kuin minulla oli oma koirani. Menin ulos ensimmäiselle 14 mailin harjoittelujaksolleni. Sitten 15-miler. Sitten 16 mailia.
Ajatukset siitä, mitä koirat omaksuisin, täyttivät mieleni näiden juoksujen aikana ja motivoivat minua jatkamaan. Olin lukenut Humane Society- ja pelastusprofiileja verkossa ja minulla oli mieleni asetettu muutamalle koirelle – ässä oli yksi heistä.
Hyväksyin Mutt -maaliskuussa, vain kaksi kuukautta ennen vuoden 2007 Fargon maratonia. Ace heti otti roolinsa juoksevana kaverina ja seurasi minua tavallisilla 6 mailin juoksemalla sekä pidempiä 10–20 mailia ajoa kerran viikossa. Hänen kehys ja energiansa tekivät hänestä optimaalisen koulutuskumppanin.
Kun se on –20 astetta Fargossa, Ace on edelleen valmis juoksemaan. Joissakin tapauksissa on niin kylmää, että ripset jäätyvät yhdessä ja ässä kuolaki kiteytyy. Emme välitä. I throw on an extra layer and Ace wears his boots and vest and out we go.
Tiedän, mitä päivän aikoja juoksee ja millä reiteillä mitä vuodenaikoja ostoksilla maksimoida aikani yksin – aikaa koirani tai minkä tahansa koiran kanssa, satun juoksemaan kyseisessä tunnissa.
Juoksu on jännittävää, koska tiedän, että mitä vanhempi saan, sitä vahvempi minusta tulee. At 26, I am not yet in my running prime. I realize this is all a matter of attitude, but I refuse to believe I ought to be slowing down already. My faster times, fewer injuries and enhanced mileage show my point.
Still, after just two and a half years of running with my dog, I’ve discovered my dog’s pace has slowed. Already, Ace is older than me (about 34 or so) in canine years.
Good thing I don’t care much about speed. If I leave my view at home or refuse to look at it until I get home, Ace keeps me at a stable 10-minute mile pace. It seems to be where we have melded after so numerous workouts together.
My mutt Ace, as well as the canine runners across the country offer much more support to runners than they will ever know.
If I can offer a canine one thing, it’s to opt for a run. Whether it’s a paid client, a rescue dog, a pal or family member’s canine or my mutt Ace, you won’t find me running without a buddy at my side.
For more, see my other post on my canine running business.